BOB CORRITORE & FRIENDS – Phoenix Blues Rumble
(SWMAF 22)
Chicagossa 1956 syntynyt Bob Corritore pääsi nuoruudessaan kosketuksiin niihin ensimmäisen polven Chicago-bluesin suurnimiin, jotka olivat elossa vielä 70-luvun vaihteessa – Muddy, Wolf, Brim, Taylor jne. – sekä erityisesti intohimonsa kohteina olleisiin harpisteihin, kuten Horton, Bell ja Wells. Heiltä hän tuli myös saamaan vinkkejä ja opetusta kyseisen soittimen saloihin.
Taitoa, tietoa ja kokemusta kertyi tasaiseen tahtiin ja muutettuaan 1981 Phoenixiin, kaupungista tuli osin miehen itsensä ansiosta nopeasti koko Arizonan osavaltion blueskeskus. Corritore pääsi nopeasti soittamaan paikallisten bluesmiesten, ensimmäisenä Chicagon ystävänsä Louisiana Redin ja seuraavina mm. Tommy Dukesin, Chief Schabuttie Gilliamen, Big Pete Pearsonin ja Dino Spellsinin kanssa. Wolfin ex-rumpalin Chico Chismin ja laulaja Sugaray Rayfordin muutettua kaupunkiin oli tällä levyllä esiintyvät solistit kasassa.
Corritore on ollut varsinainen sähikäinen, jolla oli monta rautaa tulessa kaikkeen musiikkibisnekseen liittyvän kanssa. 1984 hän sai lisää näkyvyyttä toiminnalleen alkaessaan pitää vielä nykyäänkin kuuluvaa radio-ohjelmaa The Lowdown Blues sekä avatessaan paria vuotta myöhemmin kuuluisaksi tulleen Rhythm Room -klubin. Siitä lähti myös idea tuottaa bluesartisteja Phoenixiin levytyksiä ja keikkailuja varten. Tämän levyn kappaleista yhdeksän onkin peräisin aikaisemmin ilmestyneistä Phoenix-äänityksistä vuosilta 1987–2017, kuuden ollessa ennenjulkaisemattomia. Esitykset on koottu yhdeksän eri solistin ympärille – tukenaan kolmattakymmentä muusikkoa, suurimman osan ollessa mukana vain yhdellä raidalla. Poikkeuksena toimii maestro eli Bob Corritore itse, joka soittaa harppua jokaisella tallenteella. Kitaristeja levyllä ovat Rusty Zinn, Jon Atkinson, Kirk Fletcher, Johnny Burgin, Junior Watson ja Chris James. Kovaa settiä siis, eipä tietysti muutkaan muusikot mitään tusinatavaraa ole. Soittomäärällisesti erityisen keskeisessä roolissa ovat kitaristi Johnny Rapp ja rumpali Brian Fahey, jotka molemmat musisoivat kuudella kappaleella.
Erityisen mukavia kappaleita ovat Dino Spellsin Jennie Bea, George Bowmanin I Was A Fool ja Nine Times Out Of Ten sekä Tommy Dukesin Real Bad Day. Viimeksi mainittu on tempoltaan lievästi Jimmy Reediä ja voi sitä samaa Bobin harpussakin havaita. Jon Atkinsonin soitto sen sijaan on Eddie Taylorin oppikirjasta. Shabuttie Gilliamen Leopard Speckled Baby on ehtaa Chicagoa ja poikain Henry Gray, Johnny Burgin ja Corritore tyylittelyä. Vahvaäänisen Sugaray Rayfordin kolmejalkaisesta kilpahevosesta kertova The Glide juoksee jossakin Windy Cityn radalla Corritoren ja Junior Watsonin soittaessa rauhallisesti rytmiä pollelle. Big Pete Pearsonin I’m Evil on levyn tasapainoisin esitys Chicago-blues -tyylin sekä perinteisen kaksi kitaraa, piano, basso, rummut -kokonpanonkin suhteen.
Corritore on saanut urallaan monenlaisia kunnianosoituksia. Niistä eräs merkittävimmistä on Keeping The Blues Alive -palkinto, joka on tullut ansioista ja siitä työstä, jota hän on tehnyt bluesin pitämiseksi elinvoimaisena.
Jari Kolari
(julkaistu BN-numerossa 1/2024)
